”Visasitaatti löytyy Herman Lindqvistin teoksesta Madame de Pompadour: Äly, kauneus, valta. Olipa todellakin elävöitetty Ranskan historiaa.”

Riitta Korhonen tarkentaa kuvaa kirjan päähenkilöstä ja kirjailijasta..

”Visasitaatissa esiintyvä Jeanne on Ranskan Ludvig XV:n pitkäaikainen ykkösrakastajatar ja vaikutusvaltainen neuvonantaja, syntymänimeltään Jeanne Antoinette Poisson.

Ehkä Lindqvistin muutossa Ranskaan onkin kyse maanpaosta.”

VIHJEISSÄ MAINITTIIN kirjailijan vahva Suomi-kytkös, jota avaa nyt Sirpa Taskinen.

”Muistelen (hämärästi) nähneeni ohjelman, jossa Herman Lindqvist esitteli Kauppatorin varrella olevia Ruotsin suurlähetystön tiloja. Perhe asui siellä isän lehdistöattasea-aikana, Herman kävi tuolloin koulua Suomessa ja kirjoitti ylioppilaaksi Lärkanista (1887 perustettu Nya svenska läroverket, joka toimii nykyisin nimellä Gymnasiet Lärkan Helsingin Haagassa; toim.huom.)

Ruotsissa Herman Lindqvist (s. 1943) on suosittu populäärihistorioitsija – ammatikseen historiaa tutkivat ovat kylläkin huomanneet hänen teksteissään myös korjattavaa. Tuottelias kirjailija on kirjoittanut noin 50 kirjaa (mm. Mannerheimistä ja Suomen kuulumisesta Ruotsiin.)”

Tarmo Tikka syventyy enemmän kirjan nimihenkilöön.

”Kirjoittaja on tuttu lukemistani Suomeen liittyvistä kirjoistaan. Se helpotti merkittävästi vihjeiden ohella teoksen löytämistä.

Ajan tavan mukaan Ranskankin hallitsijoiden avioliitot olivat poliittisin syin solmittuja ja harvoin onnistuneita. Tilanne johti siihen, että heille etsittiin rakastajattaria, joiden tärkeimpänä vaatimuksena oli olla nuori ja kaunis. Asema oli haluttu, koska se turvasi tulevaisuuden.

Jeanne Poisson oli harvinaisen kaunis nuori nainen ja hän oli älykäs sekä poikkeuksellisen hyvän koulutuksen saanut. Hän pyrki tietoisesti lähelle kuningas Ludvig XV. Onnistui ja teki uskomattoman poliittisen uran päätyen käytännössä Ranskan pääministeriksi. Hoville hänet esiteltiin markiisi de Pompadourina ja ollessaan valtansa huipulla hänet nimitettiin herttuaksi.

Hovi joka oli täysin korruptoitunut ja kävi jatkuvaa valtataistelua mahdollisti hänen etenemisensä varsinkin, kun kuningasta kiinnostivat enemmän metsästys, ratsastus ja seksi kuin hallintotyöt. Hän oli hovissa vihattu, kadehdittu ja syyllistetty kaikkiin valtakuntaa kohdanneisiin onettomuuksiin. Hänestä tuli hyvin rikas ja hän oli myös merkittävä kirjallisuuden ja taiteiden tukija. Hän kuoli nuorena 42 vuotiaana todennäköisesti tuberkulotansaosiin.

Hänen viimeisimpinä vallanvuosina Leopold Mozart ja lapsensa, tytär Nannerl sekä poika Wolfgang Amadeus tulivat viihdyttämään hovia. Isä kuvaili ystävälleen kirjeessä Madame de Pompadouria sekä hänen asuntoaan näin: ’Hänen on täytynyt olla aikoinaan hyvin kaunis, sillä hän on vieläkin näyttävä nainen: isokokoinen ja vaikuttava, pyylevä, mutta sopusuhtainen. Hän on hyvin kopea ja hallitsee edelleen yksinvaltiaana. Hänen salonkinsa Versaille:ssa on kuin paratiisi….’

Tämä kuvannee vallan saanutta ja siitä kiinni pitävää henkilöä melko hyvin.”

Juhani Niemen mielestä päähenkilö jää kirjassa vähän kuninkaan vatrjoon.

”Analyyttisyyttä kaipaisi populaarilta historiateokseltakin välillä hieman enemmän. Päähenkilön persoonasta ei saa tietää tämän teoksen perusteella paljoakaan. Toiseksi tärkeäksi hahmoksi nousee itse kuningas, Ludvig XV, jonka ristiriitainen persoona vaikuttaa ajoin mielenkiintoisemmalta ja aidommalta kuin kirjoittajan kuvaama älykäs ja viehkeä supernainen. Ottaen huomioon Jeannen tehtävän hovissa, seksuaalisuus kierretään elämänkerrassa huomiota herättävällä tavalla.

Kirjan kiinnostavuus ei siis niinkään synny kirjoittajan tyylistä, vaan kohteen kiinnostavuudesta – 1700-luvun ranskalainen kuninkaanhovi sosiaalisine peleineen, uhkaava vallankumoukseen viittaava tunnelma, eurooppalaisten kuningashuoneiden sodat ja naimakaupat.”

PITKÄN KAAVAN visamies Eero Reijonen sanoo tämän tehtävän tulleen hänelle kuin ”syöttönä lapaan”, sillä hän oli hetken aikaa peräti Lindqvistin kämppäkaverina, kun Eero oli työnsä puolesta Tukholman komennuksella vuonna 2003.

”Massiivisessa Ruotsin historian popularisoinnissa käy jo selväksi se, että visakirjailija todella kasaa tunnollisesti kokoon tapahtumien ulkoisen kulun ja alleviivaa kaikkein merkittävimmät, mutta myös maailmanpoliittisesti vähäisemmät, mutta suurta yleisöä todennäköisesti kiinnostavat tapahtumat. Keskiössä on ihmisten käyttäytyminen, erityisesti ’kaavasta poikkeava’ ja sen seuraukset. Perushistorioitsijaa paljon kerkeämmin Lindqvist kuvaa ihmisten sosiaalista kanssakäymistä.

Visakirja lähentyy jo ehkä naisille kohdistettuja selvästi romanttispainotteisia historianopuksia.

Kun aikaa oli, visa-Eero käytti verrokkina Ursula Pohjolan-Pirhosen opusta Madame Pompadour – Kielletty rakkaus (1975). Ei se tyylilaji ihan samankaltaista ollut, mutta liepeitä hipoo. UPP:n teoksen kuuntelun jälkeen (Erja Manto oli taas upea), Visakallo piti parin päivän tuumaustauon, ennen kuin jatkoi nyt kieltämättä vähän sitkaammaksi käynyttä analysointia Lindqvistin mainiosta Madame de Pompadour -tarinasta.

Ne pari ’luppopäivää’ oli ihan passeli käyttää Herman Lindqvistin Helsingin kokemusten kertailuun. Ylioppilastutkinto Helsingin Lärkanista oli yksi ’Visiirin’ avainvihjeistä. Vaikka Herman tuplasi useamman kerran ja valmistui vasta 21-vuotiaana, hän kertoo hienossa, koulunkäyntiä, erityisesti tiukkaa kurinpitoa kritisoineessa kirjassaan Mitt i allt (2012), että Helsingin ’villi’ nuoruus ja kouluaika muovasivat hänestä sen historioitsijan, joka hän nykyisin on. Nuori mies oppi näkemään historian ja yhteiskunnan kerrostumat elämällä itse niiden välissä.”

Lärkanin oppilaskuntaan on muuten kuulunut vuosien varrelta monia muitakin varsin laajasti tunnettuja henkilöitä: Göran Schildt, Kjell Westö, Alexander Stubb sekä kieltolakiajan pirtukeisari Algoth Niska.

Jari-Pekka Vuorela saakoon heittää vielä loppukaneetin:
”Lindqvist saattaa olla sukupolvensa ainoa historiantutkija, joka on käyttänyt anteeksi pyytelemättä termiä ’Sverige-Finland’.”

Tehtävästä kunnialla suoriutuivat myös Jaakko Kiander ja Eero Pirttijärvi. Palkinto Eero Reijoselle.

Visasitaatti 4*

Vapun kunniaksi otetaan *-kategorian tehtävänä (kirjailija siis on jo aiemmin visassa esiintynyt) ehtaa työväenrunoutta lajityypin mestarilta, joka on tuttu tämänkin lehden edeltäjien sivuilta.

Kuka sanaseppo kirjoitti nämä väkevät säkeet 60 vuotta sitten? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 12.5. klo 12. Yhdelle palkinto.

”Tulivat mustat
joita sanottiin valkoisiksi
Tulivat vangitsijat
joita sanottiin vapauttajiksi
Tulivat vääryydet
joita sanottiin oikeuksiksi

Punaista oli veri
joka valui maahan
Punaista oli huuto
joka tukahtui kurkkuun
Punaisia olivat nälkäiset
joita ei voitu ruokkia
Punaista oli aate
jota ei voitu tukahduttaa
ei tappaa
ei haudata.”